En ole ehtinyt kirjoittaa pitkään aikaan. Ja olenkin oikeastaan kirjoittanut vain Santerista. Minä olen typerä, lapsellinen hölmö, mutta mitäs siitä. Viimeksi kirjoitin siitä, etten ymmärrä Santeria ja se on ihan totta. Vaikka nyt hän kyllä nukkuu sängyssäni. Minulla on iltavuoro töissä, enkä todellakaan ymmärrä, miksi kukun jalkeilla tähän aikaan. Mutta niin teen ja kuuntelen Santun hengitystä viereisestä huoneesta, kun jätin oven auki. Mitenkö tähän päädyttiin? No, olin eilen menossa töihin, kun Santtu käveli minua vastaan. Voi, kuinka jumalaiselta hän näytti! Tummat pitkät hiukset olivat ponihännällä ja hänellä oli valkoinen kauluspaita ja mustat tiukat farkut. (tuossa vaiheessa kuola jo valui) Ja koska olin jo tottunut siihen, että Santtu saattaisi olla kuin ei tuntisikaan minua, tai niin kuin olisin hänen rakkain ystävänsä, en tehnyt oikein mitään. Hän pysähtyi kohdallani, katsoi silmiini ja hymyili. Hymyilin takaisin ja kysyin mtä hänelle kuului. Ei kuulemma mitään erikoista, hän oli juuri tulossa divarin kautta töistä ja hänellä oli mukanaan vanhoja vinyylilevyjä. Juttelimme hetken ja hän pyysi minua kahville. Olin aivan äimänä. Nyt hän taas näköjään tuntee minut ja vieläpä aivan neutraalisti! Tai no, osasinhan minä odottaa sitä, mutta silti... Mutta jouduin lähtemään töihin. Ja pyysin häntä sitten, että tulisi minua vastaan myöhemmin, kun pääsen töistä ja hän tuli. Kävelimme pimeällä kadulla ja pitelimme toisiamme kädestä. Kuin lapset heiluttelimme käsiämme ja nauroimme. Voi luoja, se oli ihanaa. Koko hetki riipi sydäntäni. Ja sain tietää hänestä paljon kaikkea. Hän on Helsingistä kotoisin, opiskellut musiikkia, hänellä on kaksi veljeä ja niin edelleen. Menimme meille, joimme teetä (hänellä on tänään töitä) ja puhuimme kaikesta ja kuuntelimme musiikkia. Se oli niin hauskaa. Hän tuntui kuin kauan poissa olleelta ystävältä. Mutta siinä vaiheessa kun menimme nukkumaan, hän ei enää tuntunut ystävältä sillä tavalla. Hänen jumalaisen kaunis vartalonsa ja pitkä kalunsa, joka työntyi sisääni... Hän on jumalainen. Mutta nyt menen herättämään Santerin tai hän myöhästyy töistä.

 Tapasin tänään Santerin, siis sen miehen, jonka tapasin viime perjantaina ja jota etsin lauantaina. Noh, olin jo oikeastaan luopunut toivosta, kun istuin kirjastossa lukemassa. Hän käveli viistosti ohitseni huomaamatta minua ja tunsin sydämeni lähes pysähtyvän. Samassa veri nousi poskiini ja toivoin totisesti ettei hän huomaisi minua. Ja miksikö? Hänhän häipyi vain lauantaiaamuyönä ennen kuin heräsin. Ja sellainen on lievästi sanottuna noloa. Enkä edes tiennyt, mitä olisin hänelle sanonut! Silloin illalla ja yöllä kaikki oli niin helppoa, puhuimme niin vapaasti, nauroimme ja makasimme yhdessä monta tuntia. Mutta päivänvalossa... Noh, olin HIVENEN vaivaantunut. Joten nousin kiireesti, puin polveenulottuvan nahkatakkini ja lähdin lainaamaan lukemaani kirjaa (joka muuten oli Paavo Rintalan Pojat). Santeri kääntyi ja näki minut. Katsoi minua suoraan silmiin ja viittoi luokseen. En tiedä, miksi menin. Mitä järkeä siinä oli? Kuulostaa typerältä, mutta niiden muutaman tunnin aikana, minä ihastuin häneen ehkä kovemmin kuin koskaan ennen kehenkään. Santeri vain sai minut kokonaan lumoihinsa ja se oli menoa. Noh, kävelin hänen luokseen ja istuimme alas. En enää edes muista, mistä puhuimme, muistan vain, että hän oli kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hämmästyinkö? Todellakin. Mutta en ruvennut muistuttelemaankaan häntä. Tunnin istuimme ja puhuimme, sivelin hänen tummia hiuksiaan, jotka valuivat olkapäille ja tunsin hukkuvani hänen tummanruskeisiin silmiinsä. Lapsellista ja teinityttömäistä, mutta en vain voinut mitään! Mutta se jäi mieleeni, kun katsoin ulos ja naputtelin penkin käsinojaa ja Santeri sanoi, että :"kuule, sä oot kaikista kaunein just noin, ku aurinko ottaa sun hiuksiin ja sun kasvoille tulee tollanen verkko sun hiusten varjoista." Käänsin pääni, katsoin häneen ja hän näytti ihan vakavalta, kuin taiteilijalta, joka tarkastelee malliaan. Ja sitten kiitin. Vain sanomalla:"Kiitos." Ehkä minun olisi pitänyt sanoa jotain enemmän, ainakin näin jälkeenpäin ajatellen, mutta hän ei ottanut nokkiinsa. Hän vain nyökytteli, mutta nousi sitten ylös ja sanoi, että hänen piti lähteä. Santeri suuteli minua poskelle ja lähti. Noin vain! Ei mitään muuta. Minä en TODELLAKAAN tajua häntä. Mutta haluan kyllä. Ja nautin hänestä, hänen äänestään ja mielipiteistään, asioista, joista puhumme ja naurustaan. Meillä oli hyvin hauskaa yhdessä, nauroimme paljon ja olimme kiinnostuneita samoista asioista. Mutta sitten hän vain...lähti. Taas.

 Eilisiltana viihteellä jälleen. Sama baari kuin perjantaina, mutta nyt minua ei edes huvittanut bilettää, kuten normaalisti. Halusin vain löytää sen miehen, jonka tapasin perjantaina. Hullua, tiedän, koska jos hän kerran lähti aamuyöllä, hän tuskin haluaisi enää lähestyä minua, mutta silti. Noh, kerrottakoon, etten löytänyt. Join muutaman drinkin, tanssin vähän, ja kävelin kotiin parin ystäväni kanssa. Toivoin liikoja, tiedän, mutta olisin silti niin halunnut nähdä hänet uudestaan. Hänen kosketuksena vartalollani, sielu, joka näkyi hänen silmistään...No, se nyt vain iski ja lujaa. Ne vallattomat kiharat, jotka hipoivat välillä ihoani... No, siinä oli mies, jonka olisin halunnut maalata. Vietin hänen kanssaan muutaman tunnin, mutta sinä aikana hän vain vei minut kokonaan mukanaan. En kykene ajattelemaan mitään muuta, hänen tumma matala äänensä ja kaunis hivenen naisellinen ulkonäkönsä pyörivät mielessäni uudestaan ja uudestaan...

 Viime yönä makasin minulle ennestään tuntemattoman miehen kanssa. Hän oli uskomattoman kaunis mies, hänellä oli tummat taipuisat hiukset, jotka kihartuivat loivasti niskaan ja suuret tummanruskeat silmät. Hän oli suunnilleen satakahdeksankymmentäviisisenttinen ja uskoakseni seitsemänkymmentäkiloinen, lumoavan kaunisvartaloinen, hänellä oli valkea iho, jonka alta lihakset kaartuivat, vaikka hän olikin varsin solakka vartaloltaan. Ajantajuni katosi täysin, kun istuin hänen lantionsa päällä ja kuljetin sormiani pitkin hänen kylkiään ja rintakehäänsä. Nukahdin kolmen aikaan pää hänen kaulallaan, mutta aamulla hän oli lähtenyt. Heräsin kahdeksan aikaan, eikä minulla ole aavistustakaan milloin hän lähti. Ja se tavallaan sattuu.

 Minulla on ollut tätä aikaisemmin kaksi suhdetta, jotka ovat alkaneet yhdenillanjutusta, mutta tämä oli jotenkin erilaista. Hän ei vain hurmannut minua ollessani humalassa, työntynyt sisääni ja nukkunut puoleen päivään. Nyt olin täysin selvä, näin hänet baarissa, tupakan siniharmaa savu kiemurteli hänen kasvojensa edessä ja olin niin myyty. Hän vain vei suoraan jalat altani, kun nojasin tiskiin ja katsoin hänen kaunista niskaansa. Myös ystäväni huomasivat hänet ja kiinnostuivat, kuten minäkin. Hän kuitenkin nousi ja suuntasi suoraan minun luokseni. En juonut paljoakaan koko iltana, olin vain hieman hiprakassa, sillä en halunnut menettää pienintäkään hetkeä siitä miehestä. Tanssimme ja tunsin hänen hengityksensä niskassani. Voi taivas, hän oli jumalainen. Niin erilainen.

 Ennen kuin tulin koneelle, tiskasin astiat ja avstoin tapojani jätin lakanat vaihtamatta. Saatan olla hullu, mutta tahdon pitää hänet sängyssäni.